Alla olevat kaaviot (otettu täältä) osoittavat, miksi ADC: n kaistanleveyden laskeminen näytteen huippuarvoista voi olla ongelmallista.
Oikealla oleva käyrä osoittaa, mitä tapahtuu, kun näytteenottotaajuus on tulotaajuuden alapuolella. Signaali on alias siirtynyt alemmalle taajuudelle Nyquist-rajan sisällä, eikä ole mitään tapaa kertoa, mikä todellinen tulotaajuus oli. Tästä huolimatta ADC tuottaa edelleen samaa huippuamplitudia taajuudella, joka ylittää "kaistanleveytensä".
Huomaa myös, että vaikka huippuamplitudit ovat identtiset, kumpikaan niistä ei tosiasiallisesti saavuta tulosignaalin huippuamplitudia. Tämä voi olla ongelma, koska näytteenottopisteet riippuvat tulo- ja näytetaajuuksien suhteellisesta vaiheesta. Tietyillä taajuuksilla ja vaiheilla on nollia, joiden huippuamplitudi on pienempi ja menee alas nollamplitudiin, kun näytteenottotaajuus on täsmälleen sama kuin tulotaajuus. Jos tulotaajuutta ja näytteenottotaajuutta ei ole lukittu vaiheeseen, näet (lopulta) todelliset huippuarvot.
Kun löydän -3dB-pisteen, mikä on vastaava virkamies
kaistanleveyden olen löytänyt? Onko se fin vai fin / 2 ottaen huomioon
Nyquist-hinta?
En ole varma, että Nyquistiin liittyvä '' virallinen '' kaistanleveys on olemassa, mutta jos se kuvitteli, se perustuisi monien satunnaisvaiheisten näytteiden efektiiviseen tasoon, ei huippunäyte-arvoihin. Yleensä peitetyn tuotoksen, joka on yli puolet näytteenottotaajuudesta, pidetään poikkeavana, joten ensimmäistä laskua -3dB alle sen (jos sellaista olisi) pidettäisiin kaistanleveydellä.
Et voi havaita piikkiarvojen laskua näytteenottotaajuuden takia, mutta sinun pitäisi nähdä mahdollinen vaimennus analoginen piirissä ennen ADC: tä tai sen sisällä (antialiasing-suodatin, näyte- ja pidäpiiri jne.). Käytetystä näytetaajuudesta riippuen kyseinen analoginen kaistanleveys voi olla paljon suurempi kuin Nyquist-taajuus tai näytteenottotaajuus.